Airedalenterrieri rotuna

Huomasin muiden blogeissa pyörivän varsin mielenkiintoisen postausteeman. Eli mitä koirakirjat sanovat eri roduista ja pitävätkö nämä väitteet paikkaansa.

Rinon kuolemasta on 12.9.2013 tullut vuosi täyteen. Edelleen on todella kova ikävä ärrieripappaa ja aika on selkeästi kultaamassa muistoja. Ajattelin tästä syystä hiukan muistella, millainen se meidän spesiaaliairis oikein olikaan. Ja onko se mitenkään verrattavissa siihen, mitä koirakirjat sanovat. Jokainen koira on tietenkin yksilö, eikä minulla ole kokemusta kuin yhdestä tämän rodun edustajasta, joten punnitsen mielipiteeni sen mukaan.

Toivottavasti tästä olisi myös apua sellaisille, jotka mahdollisesti miettivät airiksen sopivuutta itselleen. Etenkin jos kyse on koirasta, joka tulisi aivan puhtaasti kotikoiran virkaa toimittamaan. Meille ainakin osui silloin aikoinaan ihan nappiinsa menevä yksilö <3

Yleensä rotuyhdistyksien sivuilla kerrotaan rodusta hyvinkin realistisesti (joskin aina hiukan puolueellisesti), joten itse ainakin suosittelen lukemaan roduista ennemmin internetistä kuin erilaisista rotukirjoista. Perustan mielipiteeni sille, että yleensä rotuyhdistyksien esittelytekstit on luonut sellainen henkilö, jolla on rodusta paljon kokemusta ja luultavasti myös kokemuksia erilaisista yksilöistä (ainakin toivon ja oletan näin). Joskin rotukirjat on yleensä aina saman "kirjailijan" kättentyötä, joka tarkoittaa sitä, ettei hän ole ko. rodun edustajaa koskaan nähnytkään vaan perustaa mielipiteensä kuulopuheisiin ja mitä muut ihmiset ovat kirjoittaneet.

Itseltäni löytyy kolme koirarotukirjaa;
Koko maailman koirat (Eyewitness Handbooks: DOGS), David Alderton 1993 (hauskana juttuna huomasin, että kirjan on suomentanut iki-ihana suomalaistuomarimme Paula Heikkinen-Lehkonen)

Suuri koirarotukirja (The Encyclopedia of the Dog), Tri. Bruce Fogle 1995 (tässä teoksessa mainitaan, ettei mm. koirarotujen säkäkorkeudet, värit ja käyttötarkoitukset välttämättä vastaa suomen "määreitä")

Gummeruksen suuri koirakirja (The Complete Dog Book), Peter Larkin & Mike Stockman 1999

Ja tässäpä niitä väittämiä sitten..

"Airedalenterrieri on vähemmän aggressiivinen muita koiria kohtaan kuin jotkut muut tämän ryhmän rodut, mutta vastaa kyllä haasteeseen." Gummeruksen suuri koirakirja

Allekirjoitan tämän ainakin osittain. Muista terriereistä minulla ei niinkään kokemusta ole, joten en voi sanoa, että onko yleisesti vähemmän aggressiivinen vai ei. Mutta Rino oli juurikin tuollainen, että se tuli aika kivasti juttuun muiden koirien kanssa, niin pitkään kunnes joku alkoi egoilemaan, silloin se kyllä huomautti paremmuudestaan. Koirapuistokoira Rino ei kuitenkaan ollut.

"Se on älykkään koiran maineessa, mutta voi olla itsepäinen, jollei sitä kohdella päättäväisesti." Gummeruksen suuri koirakirja
Juurikin näin.

"Sillä on karkea ja tiheä turkki, joka kasvaa nopeasti, mutta pysyy siistinä säännöllisellä harjaamisella. Karvanlähtöaikaan on sopiva käyttää se ammattitrimmaajalla." Gummeruksen suuri koirakirja

Pysyy siistinä säännöllisellä harjaamisella? Rino oli siistinä ainoastaan silloin kun se oli vastikään käynyt trimmauksessa. Pitkäkarvaisena versiona harjauksella ei käytännössä ollut mitään merkitystä, koira näytti harjauksen jälkeenkin siltä, miltä se näytti sitä ennen.Karva oli ehkä vähän pöyhkeämpi, muttei kyllä minun mielestä missään määrin siistimpi. Karvanlähtöaikaan trimmaajalle? Mitä? Rinolla ei kyllä koskaan ollut karvanlähtöä ja se kävi puolivuosittain trimmauksessa miten sattuu. Tämä koirakirjan väittämä on minusta siis varsin potaskaa.

"Airedalenterrieristä tulee erittäin hyvä vahtikoira, sillä sen mielestä isännän omaisuutta tulee vahtia." Gummeruksen suuri koirakirja
Mmm. Varmasti oikealla koulutuksella kyllä. Meidän pappa oli kyllä kaikille niin lempeä, että sinällään ei olisi kyllä rosvoja karkuuttanut. Joskin ilmoitti kyllä erittäin hanakkaan, jos kylänraitilla joku liikkui. Rino ei vahtinut autoa tai muita tavaroita.

"Se ei ole mikään ahmatti, mutta koska se on tukevatekoinen koira, se tarvitsee tukevan aterian." Gummeruksen suuri koirakirja
Jep, Rino ei ollut normaalin ruuan perään mitenkään erityisen ahne. Mutta jos kyseessä oli nakit tai muut herkut, niin ne kyllä upposi ihan kyselemättä.

"Turkinhoito: kohtuullisen helppoa
Liikunta: kohtuullisesti
Ruokinta: kohtalaisesti
Luonne: ystävällinen ja rohkea" Gummeruksen suuri koirakirja
Turkinhoito on helppoa, mikäli löytää hyvän trimmaajan, joka siistii koiraa muutaman kerran vuoteen. Rinolle riitti kohtuullinen määrä liikuntaa, eikä alkanut esim. purkaa turhautuneisuutta ongelmakäyttäytymisenä. Ruokaa myös meni ihan sopivia määriä, ei tuntunut sen kummemmin lompakossa. Luonteeltaan Rino oli erittäin ystävällinen koira, melko rohkeakin, joskin joihinkin asioihin suhtautui varauksella ja pelkäsi kuollakseen ilotulitteita.

"Rotu on luonnostaan varsin voimakastahtoinen ja itsenäinen, mikä rajoittaa sen menestystä ja suosiota käyttökoirana" Suuri koirarotukirja
Väärin! Rino oli varsin voimakastahtoinen, mutta kuitenkin jossain määrin palvelunhaluinen ja itsenäinen, mutta en kyllä olisi nähnyt ongelmaa lähteä sen kanssa harrastamaan "käyttökoiralajeja".

"Todennäköinen elinikä: 13 vuotta
Sopii kerrostaloon
Kestää kylmyyttä
Sopii ulkokoiraksi
Ei tule toimeen muiden koirien kanssa
Vaatii runsaasti liikuntaa
Hyvä vahtikoira" Suuri koirarotukirja
Meillä Rinon elinikä jäi 12 vuoteen, mutta en näkisi etteikö voisi airikset elää vanhemmiksikin. Mutta varmasti aika realistinen "keski-ikä". Varmasti rotu sopii myös kerrostaloon, mikäli siellä saa nuoruudessaankin elää, en usko, että Rino olisi enää sopeutunut kerrostaloelämään. Kyllä, kestää kylmää. Minusta mikään koira ei varsinaisesti sovellu ulkokoiraksi, mutta kyllä Rino oli ainakin niin läheisyydenkaipuinen, että jos se olisi ollut pelkkänä tarhakoirana, niin ei se olisi onnellinen ollut. Vaikka aika hyvin Rino mm. kesällä päivät vietteli ulkona häkissään. Kuten jo yllä mainitsin, niin Rino ei ollut koirapuistokoira, mutta pääasiassa tuli toimeen muiden kanssa. Rino ei vaatinut ihan ylettömiä määriä liikuntaa. Ilmoittavana vahtikoirana Rino oli hyvä, mutta kyllä se sisään laski kaikki.

"Turkki vaatii nyppimällä suoritetun trimmauksen pari kertaa vuodessa" Koko maailman koirat
No. Jos ei näyttelykoiraa halaja, niin voi sen koneellakin vetää. Ja mikäli näyttelyissä haluaa käydä, niin pari kertaa vuodessa trimmaus ei riitä.

"Älykäs, avoin" Koko maailman koirat
Varsin älykäs ja avoin oli ainakin tämä meidän yksilö!

Tämä olikin varsin hauskaa, joten voisin tulevaisuudessa jossain vaiheessa tehdä samanmoiset, myös näistä minun nykyisistä turjakkeistani, eli australianpaimenkoirasta ja kiinanharjakoirasta :)

Yleistä elämää ja treenausta.

Meidän elämä on pääosin ollut aika...normaalia. Käydään vähintään kerran viikkoon agia treenaamassa. Mutta muuten minulla onkin treeni-into aivan hukassa. En millään jaksaisi söhrätä tokon kanssa nyt yhtään. Brandy osaa kyllä kaikki (alon)liikkeet, mutta niissä tarvittaisiin hirveästi hienosäätöä ja varmistelua. Ja osaa avon liikkeistä en halua vielä opettaa ja jostain syystä ne uudetkin liikkeet on jääneet... Plaaaaah.
Pieniä tokohetkiä ollaan pidetty aina lenkin yhteydessä, mutta ei tätä treenaamista voi kyllä edes vitsillä hurrata. Lisäksi en ole saanut aikaiseksi ilmoittaa meitä noutajien kenttäkoulutukseen, jostain syystä unohdan sen aina. (voisinkin tämän blogikirjoituksen jälkeen käydä ilmoittautumassa...) Jospa sitä nyt vähän ottaisi niskasta itseään kiinni ja potkisi perseelle.

No, jos vähän kerrataan mitä kaikkea me ollaan tehty. Eräällä treenikerralla oltiin ulkona (koska meidän halliin laitettiin tuolloin kumirouhemattoa! <3) ja harjoiteltiin välistävetoja. Inka neuvoikin minulle uuden tekniikan miten välistävedot voisi saada paremmin onnistumaan, eli käsky siihen kun koiran pitääkin tulla välistä. Harjoiteltiin tätä koko treenikerta namialustan kera ja alkoihan se pikkuhiljaa hoksata ideaa. Lisäksi tein myös takaaleikkausta, joka on meille varmaan ikuinen murheenkryyni. Vaikka kuinka paljon sitä treenataan, eri tekniikoilla ja muuta, niin heti kun avustukset ottaa pois, niin koira pyörähtää sen ylimääräisen kierroksen itsensä ympäri.



Eräällä kerralla teimme tällaista rataa(punaiset numerot). Keinua ja keppejä emme tehneet radalla, eli skippasimme ne välistä. Jaoin radan kahteen osaan, ensimmäinen osa päättyi 10 esteeseen ja uusi osa alkoi esteestä nro 12. Puomia ja A:ta tehtiin radalla, mutta niissä oli namialusta odottamassa kontaktilla. Ongelmakohta oli lähinnä nro 16 eli puomin löytäminen vieressä olevan putken sijaan. Putki imi tosi lujasti ja jos vauhtia oli yhtään enempää, niin putkeenhan se sujahti, ennemmin kuin puomille. Puomilla tullut myös ongelmaksi se, että Brandy hyppää ylösmenorampilta todella herästi puoliväliltä pois, jos sitä ei hirveästi kannusta ja houkuttele tulemaan ylös asti..

 

Tämä rata oli puolestaan maanataina 1.10. Se on Salme Mujusen suunnittelema SM-karsintarata. Itseasiassa vallan hauska rata jossa piti oikeasti juosta. Brandyn osalta kyllä niin huipputreenit kun vaan voi olla! Teki todella pätevästi ja kuunteli hirmu hyvin. Tässäkin radalla jätimme kepit pois radalta. Palkkasin siis 7:n jälkeen ja mentiin siitä jatkamaan sitten putkelle 9. Itselleni hankalin kohta oli tuo 7 este, koska siihen tuli tehdä saksalainen. Se oli minulle ehkä maailman vaikein kuvio hahmottaa ja minusta olisi ollut vain niin luontevaa pyörähdellä siinä miten sattuu. Muutama onnistunut kerta saatiin kuitenkin. Ja ylpeyden aihe minulle oli esteet 12, 13, 14 ja 15. Brandy teki siihen niin hienon upean mahtavat täydelliset välistävedot kun koira voi vaan tehdä (no okei, se tuli aina välistävedon jälkeen vähän turhan likelle minua ja otti kontaktia)! Mutta ei siis olla harjoiteltu välistävetoja sen kummemmin tuon ylläolevan välistävetokirjoittelun jälkeen, joten on vissiin koiralla taas aivot kotona raksutellut! Niin fiksu jätkä, ai että!

 

  

Sitten tänään tehtailimme tällaista rataa. Jätin suosiolla 1 ja 2 esteen välistä. Eli aloitimme suoraan 3 putkelta. En tehnyt tänään koko rataa, koska suunnitelmissa oli hioa yksityiskohtia, joten pieni pätkä rataa alkuun riitti aivan hyvin. Tehtiin esteeseen nro 11 saakka (jonka tosin luulin olleen 7 putken toinen pää). Brandy teki ihan huippuhyvin. Vähän se roiski rimoja ja itse olin myöhässä monesti 5:lla, mutta muuten aika täydellistä nam!

Jussin kanssa puolestaan tein Brandyn lepohetkillä koko rataa ja tutustuimme hallin uuteen pohjaan (joka on selkeästi hyvin suurella nenän vetovoimalla varustettu...). 

 

Erikseen harjoiteltiin Brandyn kanssa kontakteja. A:lla ja puomilla. Aluksi pidin namialustaa, mutta se alkaa olla jo niin hyvin hallussa, että nyt harjoitellaan ihan sitä itsekseen pysähtymistä siihen. Jos mukana on muita esteitä, vauhti on liian kova, minä juoksen paljon edellä tai en karjaise tarpeeksi painavasti kontaktinottokäskyä, tuppaa se jätkältä unohtumaan... Noh. treeniä.

Lisäksi harjoiteltiin keinua. Hyvin Brandy siihen uskaltaa jo tulla, mutta puolivälistä kohden sitä jännittää ihan hirveästi edetä ja yleensä se ryömii keskivaiheilta lähtien. Ollaan nyt siis harjoiteltu vain sitä keinulle tulemista ja keinun liikkeen sietämistä. Pamahtaa en keinun anna ollenkaan. Ja palkkana keinun jokaisessa vaiheessa on hirveästi kehuja ja nameja. Ehkä se siitä rohkaistuu.

Tehtiin myös pari keppiharjoittelua ja pari virhettä, mutta pääasiassa tosi hienoa kepittelyä!

TREENIVIDEO

KEPPITREENI


-------------------------

Ja jotta nyt aivan poiketaan aiheesta, niin Brandyn viralliset luustolausunnot ovat tulleet joten Brandyn viralliset terveystulokset nyt kaikenkaikkiaan tässä;

 Polvet 0/0
Kyynärät 0/0
Lonkat C/B
Sydän; OK, ei sivuääniä
(seuraavat ell. lausumana)
Selkä OK, terve
Ranteet OK, terveet
Olat; OK, terveet


Tämän lisäksi vielä, että saimme myös Rinon tuhkat viimeviikolla ja 29.9 kävimme hautaamassa Rinon tuhkat mökille rantakoivujen viereen. Hautamerkkinä toimii kelopuu, johon naulasimme kiinni Rinon nimilaatan (joka on kulkenut Rinon mukana koko sen elämän ajan) sekä ripustimme myös pannan roikkumaan siihen. "Hauta-alueen" ympäröimme sileillä kivillä, jotka minä aikoinaan lomamatkallamme kreikasta keräsin. Nyt voi pappa levätä rauhassa kauniilla paikalla.

Big Lady's Viking Virtual 15.3.2000 - 12.9.2012

Olen vaan lykännyt ja lykännyt tämän viestin kirjoittamista... En varmasti osaa kirjoittaa sitä niin hienosti kun sen arvoksi olisi. Ahdistaa, itkettää enkä edes aina välillä tajua koko asiaa. Sitten törmää kuvaan, kuulee herkän kappaleen, saa osanoton tai tulee mieleen muisto. Sitten se iskee tajuntaan, taas, rakasta airispappaa ei enää ole.

Muistan sen päivän kun mentiin siskoni kyydillä äidin kanssa Järvenpäähän katsomaan varmaan noin 5-6vko:n ikäisiä, 15.3.2000 syntyneitä,  airislapsia. Ensin ne kaikki olivat aitauksessa, jonka jälkeen ne pääsivät telmimään pitkin pihaa. Kasvattaja osoitti meille kaksi pentua, joita oli meille ajatellut. Toinen oli hiukan isompi ja rotevampi pentu ja toinen taas vähän heiveröisempi ja pienempi pentu. Tällä pienemmällä pennulla sattui sinä päivänä olemaan maha sekaisin ja se tikisteli kasoja tontin perimmäisessä nurkassa. Siellä se istua nökötti yksinään, kerran pari taisi käydä morjestamassa ja puremassa käsiä. Jostain syystä tämä isompi pentu ei meitä vakuuttanut, vaan sydämen valtasi se nurkassa kyhjöttänyt pentu (ai mikä ensiostajan "virhe"?). Pari viikkoa myöhemmin nimilistalta valittu Viking Virtual matkasi minun vieressäni, sanomalehdillä ja vilteillä vuoratussa pahvilaatikossa auton takapenkillä kohti uutta kotiaan Espoossa.

´04

´04

´05

´05

Saman vuoden kesällä pääosin musta pieni airislapsi pääsi myös lentokoneeseen sanomalehdillä vuoratussa laukussa, ihan lentokoneen sisäpuolella äidin jaloissa. Muutto Joensuuhun, omakotitaloon, omalla ulkohäkillä oli varmasti tervetullut vaihtoehto. Naapurista löytyi myös ehdoton suosikkiystävä, kultainennoutaja Väinö (Remix Jannu Jasper), joka oli n. kk nuorempi. Pojat kokivat niin paljon asioita yhdessä. Lukemattomien leikkien, pitkien lenkkien ja telmimisten lisäksi pojat kastoroitiin samaan aikaan, vetivät lapsia pulkassa yhdessä yms. Väinö ja Rino eivät koskaan ottaneet yhteen, ne olivat kuin paita ja peppu. Jos Rino pääsi karkuteille, sen mitä luultavammin löysi Väinön pihalta ja jos Väinö karkasi (/hiippaili salaa) niin meidän pihallehhan se viipotti. Rino ja Väinö saivat kuitenkin viettää keskenään vain kuusi vuotta, Väinö siirtyi sateenkaarisilloille.

Rino sai paljon uusia koiraystäviä elämänsä aikana, mikään koirapuistokoira Rino ei koskaan ollut. Mutta tuli pääasiassa toimeen kaikkien muiden paitsi dominoivien uroskoirien kanssa. Rino oli myös mainio pentukoirien ystävä, se oli lempeä, kärsivällinen, mutta silti omanarvon tunteva. Rino opetti monta nuorta poikakoiraystävää käyttäytymään miehisesti ja nostamaan jalkaa.

Rino oli mitä mainioin ensikoira, vaikka kaikki silmät pyöreinä rotuvalintaa ihmettelivät, haastava rotu. Meillä ei kuitenkaan koskaan ollut Rinon kanssa minkäänlaisia ongelmia, Rino oli aina nöyrä, kiltti, ystävällinen, vaikkakin varsinainen "luupää". Rino oppi kaiken nopeasti ja oli innokas oppimaan, silloin kun se halusi. Rino myös totteli vain silloin kun halusi. Ne lukemattomat kerrat kun se pääsi irti ja lähti lönkyttelemään omille teilleen korvaansa lotkauttamatta. Eräskin kerta olin juuri lähdössä ratsastustunnille ja odotin kyytiäni "ison tien varressa", kun huomaan, että Rino oli mitä ilmeisemmin omin avuin avannut oven ja tepsutteli keskellä isoa tietä. Kiinni se ei antanut, ja lähti vielä autoakin jahtaamaan. Onneksi kaikki kuitenkin päättyi hyvin ja koira oli illalla yhtenä kappaleena kotona. Muistan myös sen kerran, kun Rino pääsi lenkillä minulta irti ja se lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan minun huutoja kuuntelematta. Nuorena tyttönä säikähdin sitä niin kovasti, että pimenevässä metsässä lankesin lumisateessa lumeen polvilteni itkemään, kasvot käsiin haudattuna. Kohta tunnen karvaisen parran naamallani, jonka jälkeen hattuni lähtee kävelemään. Rinon tarratessa siitä kiinni. Itkun jälkeen ei voinut kun nauraa, kun Rino antoi itsensä kiinni, hattuni edelleen suussaan.
Vielä vanhoilla päivilläänkin se jaksoi haukkumalla komentaa mikäli asiat eivät sujuneet niinkuin hän oli ajatellut tai halusi. Viimeisinä kuukausinaankin se istui äidin vieressä odottamassa välipalaleivästä omaa osaansa ja mikäli homma tuntui etenevän hänen arvolleen liian hitaasti, oli varsin sopivaa huomauttaa siitä muutamalla komentavalla haukahduksella. Rino sai myös lähes koko elämänsä ajan aamupullan. Aamupulla tuli hakea "mummon puolelta" (paritalo, jossa toisella puolella mummoni asuu), nuoruusvuosina pappa kävi hakemassa pullan aivan itse kääntelemällä ovenkahvat, mutta vanhemmiten arvoisasti odotti, että ovet hänelle avataan.

Rinosta huomasi jo n. 9 vuoden iässä, että se alkaa vanheta. Se oli selkeästi rauhallisempi ja jäykempi. Sen selkään diagnosoitiin ihmisen iskiasta vastaava vaiva. Kymmenen vuoden ikään tullessa, äidin kanssa ajattelimme, että tästä eteenpäin kaikki on vaan plussaa. Rino oli selkeästi jo vanha. Talvet ajateltiin, kestääkö se kylmyyden ja kesällä mietittiin kestääkö se kuumuuden. Pappa kuitenkin vaivoistaan huolimatta posotteli eteenpäin. Jossain vaiheessa Rinolle alkoi muodostua muutamia erikokoisia patteja ympäri kehoa, jotka sitten diagnosoitiin ravapateiksi. Myöhemmin niitä kuitenkin tuli lisää, ja liekkö ne kaikki enää olivatkaan rasvapatteja? 11-vuoden iässä alkoi suurin alamäki, kun Rinosta tuli entistä raihnaisempi, sen oli vaikea nousta ylös, se ei jaksanut seisoa pitkiä aikoja ja sen korviin iski äkäinen hiiva. Hoidoista huolimatta hiiva vain uusi uusimistaan, vaikka mitään erityistä muutosta koiran elämässä ei ollut tapahtunut. Ruokaakin koetettiin vaihtaa, mutta sillä ei ollut asiaan minkäänlaista vaikutusta. Korvat alkoivat kärsiä jatkuvista tulehduksista ja voimakkaista lääkkeistä ja jatkuvista tehopuhdistuksista. Lisäksi toiseen korvaan kehittyi myös verikorva, joka ei asiaa auttanut lainkaan. Lopulta toinen korva alkoi taistella itse tulehduksia vastaan, muurautumalla umpeen. Jatkuvat tulehdukset aiheuttivat mitä luultavammin myös sen, että Rinosta tuli kuuro. Se ei enää reagoinut mihinkään ääniin, ei edes ilotulituksen ääniin, mitä se on koko elämänsä ajan pelännyt kuollakseen.
Tämän kaiken lisäksi Rinon silmät (etenkin toinen) olivat alkaneet samentua merkittävästi ja välillä tuntui ettei pappa nähnyt kunnolla. Liekkö vanhuuden tuomaa kaihia tms..? Rino oli alkanut myös laihtua, vaikka söi ruokaansa normaalisti, myös juominen oli huomattavasti lisääntynyt. Rinon päivät kuluivat suurimmaksi osin nukkuen ja äiti joutui sitä herättelemään lenkeille. Herättyään Rino oli aivan "pallo hukassa", saattoi käydä juomassa ja kävi sitten takaisin nukkumaan tajuamatta, että ollaan menossa lenkille. Pitkiä lenkkejä Rino ei suostunut enää tekemään ja jos joskus suostui pitkälle lenkille, se oli sen jälkeen tavattoman väsynyt.

Se pahin (ja silmät aukaisevin) kuitenkin tapahtui 27.8. Olin Espoossa isäni luona, valmistautumassa tapaamaan erästä ystävääni kunnes äitini soittaa minulle itkuisena. He ovat Rinon kanssa Martinan luona. Äiti kertoi, että Rino oli saanut jonkinlaisen halvauskohtauksen, se oli kävellyt jalat ristiin rastiin, se oli kaatuillut holtittomasti, eikä hallinnut takapäätään. Martina kyseli päätöksiä, ja äitini kyseli minulta. Olin espoossa, matkaa joensuuhun vähintään 6h. Tuntui niin pahalta, että en voisi hyvästellä Rinoa, mutta en myöskään missään tapauksessa halunut sen kärsivän takiani. Tilanne oli aivan hirveä. Martina kuitenkin laittoi Rinolle kortisonia, jonka jälkeen Rino oli tavattoman väsynyt, mutta alkoi toipua.
Tämän tapauksen jälkeen aloimme äidin kanssa vakavasti pohtia, mikä on paras ja reiluin vaihtoehto. Rino oli kuitenkin jollain tavoin pirteä, iloinen ja elämänhaluinen, mutta silti niin vanha. Sillä oli niin paljon vanhuuden oireita ja vaivoja, jotka kiusasivat. Kipeät korvat vaivasivat joka päivä, pannan pujottaminenkin korvien yli saattoi joskus sattua. Päivät meni pääosin nukkuen ja Rino oli muutenkin väsynyt. Martina epäili myös, että sisäelimissä saattaa olla ongelmia laihtumisen ja lisääntyneen juomisen takia. Oliko tämä enää koiranelämän arvoista elämää? Tilanne oli niin vaikea, toisena päivänä pappa saattoi leikkiä olohuoneessa leluillaan ja toisena päivänä se vain huutaen rapsutti korviaan, nukkui ja kävi vain lyhyen lenkin. Suurimmaksi osaksi päivät kuitenkin olivat näitä jälkimmäisiä... Asiaa pohdimme melko pitkänkin aikaa tapahtuneen jälkeen. Mikä teko on oikein? Onko sen viimeisen palveluksen aika?

Päädyimme lopulta siihen, että on meidän vuoro tehdä se viimeinen palvelus 12 vuoden elämäntoveruuden jälkeen. Rino pääsisi parempaan paikkaan, ilman kipuja ja vaivoja. Emme myöskään halunneet, että esim. halvaus toistuu ja Rino joutuisi lähtemään kivuissa. Rauhallinen ja kivuton, sellainen halusimme sen olevan.
Äitini varasi ajan Martinan luokse 12.9 klo 10.

Olimme Martinan vastaanotolla hiukan aikaisessa, kävimme kävelemässä Rinon kanssa läheisillä teillä ja metsässä. Pappa olisi halunnut kävellä vain pidemmälle ja pidemmälle, seisoskelu vastaanoton edessä oli hurjan tylsistyttävää.
Pääsimme suoraan huoneeseen. Lattialla Rinolle laitettiin ensimmäisenä rauhoituspiikki. Ja kun pappa makasi rauhallisena, nostimme sen äidin kanssa hoitopöydälle, Rinon oman viltin päälle. Rino sai viimeisen pistoksen... Koko tämän ajan rapsuttelimme ja silittelimme Rinoa, kertoen kuinka hieno se on ollut, kuinka korvaamaton ja parhain kaikista. Halasin Rinoa, jonka aikana se otti kaksi suurta henkäystä.... toinen niistä jäi viimeiseksi. Rino oli poissa. Ei sitä ymmärtänyt, jotenkin odotti, että se kohta herää, jatkaa hengittämistä, lähdetään kotiin yhdessä... Ei. Rino, minun ensimmäinen koirani, opettajani, uskollinen ystävä, partaturpa ärrieripappa oli poissa.
Rino jäi Martinan luokse odottamaan kuljetusta tuhkaukseen.

Vieläkään ei asiaa pysty käsittämään. Äidilleni tämä varmasti on vieläkin raskaampaa, jos mahdollista, sillä hänen luonaan Rino asui. Nyt siellä ei ole äitini seurana enää lattiaa kastelevaa pullapoikaa. Minulla on kuitenkin vielä nämä "omat pojat". Suru on kuitenkin maailman suurin, menettäminen on kamalin asia mitä kenellekkään voi tapahtua. En toivo sitä kellekkään. Rino oli paras pappa maan päällä, muistot eivät katoa minnekkään ja niitä tulen vaalimaan yhtenä tärkeimmistä.

Kiitos Rino kaikesta <3

"When The Last Teardrop Falls"

It's so hard to lose the one you love
To finally have to say goodbye
You try to be strong but the pain keeps holdin' on
And all that you can do is cry
Deep within your heart you know it's time to move on
When the fairy tale that you once knew is gone

When the last tear drop falls
I'll still be holdin' on to all of our memories
And all of what used to be

When the last tear drop falls
I will stand tall
And know that you're here with me in my heart
When the last tear drop falls

So now I'm alone and life keeps movin' on
But my destination still unknown, oh yeah
Will there be a time when I'll fall in love again?
When I was meant to walk these streets alone
If there was just one wish I could be granted here tonight
It would be to have you right back by my side

When the last tear drop falls
I'll still be holdin' on to all of our memories
And all of what used to be

When the last tear drop falls
I will stand tall
And know that you're here with me in my heart
When the last tear drop falls

Now it's time for me to find my happiness again
And the emptiness from missin' you
Will never ever end, baby

Nämä loput kuvat on otettu 11.9.2012

Vielä loppuun Laura P;n piirtämä sarjakuva, kun kävimme heidän luona vierailemassa aikoinaan

Myös tällaisen videon löysin, jonka olen joskus väsännyt

Kesäkiireitä

 Hermunjee kun on taas ollut päivittämättä ja ihan hurjasti on tapahtunut!

Ollaan treenailtu tosi hepposesti tokoa, mun oma motivaatio on kadonnut jonnekkin ja niin tuntuu koirankin motivaatio olevan kadoksissa. Junnataan siis paikallaan. Jäävä maahan on hiiiiiiiiidas, mutta toimii, jäävä seisominen vaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaluuuuuuu, vähintään kaksi askelta _aina_ ja luoksetulossa ei vaan opi tulemaan sivulle örrrb. Paikkamakuuta treenattu myös ja paranemaan päin. Häiriö on edelleen iso ongelma, yhy.
Eräs päivä sisällä otettiin pienemmässä mittakaavassa kaikki liikkeet läpi, eikä mitään ongelmaa! Maahanmenot oli sukkelia, seisomaan jääminen bueno (ei edes valunut) ja 4min paikkamakuu 4krt palkaten, eikä edes inahtanut. Mikä sitten tuolla ulkoilmassa ryssii???

6.6 käytiin agitreeneissä Brandyn kanssa. Huonosti muistan mitä tehtiin... Jotain pientä ratapätkää jossa oli ainakin takaaleikkausta. Sitä treenattiin paljon, koska se on Räntille huippuvaikea. Otettiin ihan namialustalla. Lisäksi treenattiin keppejä jotka jätkä laittoi aika läskiksi, ihan helppoja hakukulmia tehtiin yms. eikä hän olevinaan osannut. Oi ja voi. Lisäksi harjoiteltiin pöytää (maksi) ja siihen jääminen & pysähtyminen meinasi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta taisi se vähän ideaa hoksata. Lisäksi otettiin pussia ja siinä ei ollut mitään ongelmaa, aluksi oli vähän hoo moilasena, että eihän tästä päässytkään läpi, mutta joka kerran tuli ulos oikeasta päästä.

Samana päivänä lähdettiin reissumatkaan Espooseen molempien koirien kera. Junalla matkustettiin. Joensuun asemalla Brandy ensin vähän katseli, että tuonnekko pitäisi nousta, mutta sitten kun Jussi reippaana antoi hyvää esimerkkiä, niin ei paimen enää toista kertaa miettinyt. Junamatka meni vallan rauhaisissa merkeissä, kun molemmat vetivät nokkaunia.

Espoossa ei ollut mitään sen kummempaa ohjelmaa (paitsi minulla, mm. mötley crüeta, luokkakokousta, radio aallon ilmaiskonserttia, korkeasaarivaellus yms.). Koirat saivat ulkoilua, mutteivät kumpikaan sen suurempaa aktiviteettia. Brandyn kanssa otettiin parit lyhyet tokotuokiot pihassa. Brandy oli jonkun verran levoton ja "paimensi" ihmisiä hirveästi. Majailimme siis isäni luona ja Brandy seurasi koko ajan jos joku liikkui paikaltaan, sen piti koko ajan olla tietoinen missä kukin on. Ulkoilumahdollisuudet (irtipito) olivat vähän nihkeät. Piti lähteä melko kauas kävelemään että sai koiria pidettyä huikan pidempään irti. Irtiollessaan Brandy kyllä näytti löytävän joka ikisen rapaojan ja vesistön. Eikä niitä ilmeisesti voinut kiertää tai mennä kuivemmasta kohtaa, suoraan läpi vaan! Joka lenkin jälkeen oli kurainen koira pestävänä. Jussi taasen varoo visusti astumasta mihinkään märkään saati kuraiseen, kuinka helppo pieni hienohelma!

Takaisin tullessa menimme n. 40min matkan bussissa rautatieasemalle. Rautatieasemalla kuljimme sellaisesta "porttikongista" laiturien puolelle. Tässä porttikongin tyylisessä "tunnelissa" Brandyä pelotti. Koskaan en ole nähnyt sen missään paikassa jännittävän noin. Porttikongissa oli paljon ihmisiä jotka kävelivät vastaan tai samaan suuntaan, lisäksi äänet kaikuivat voimakkaasti. Brandyn häntä laski, se alkoi pälyilemään ja siitä tuli todella rauhaton. Paketti kuitenkin tuntui kestävän kasassa, koska käskyt menivät vielä perille, tosin viiveellä ja ns. hätäillen. Loppuajan rautiksella hengaillessa Brandy oli vielä todella levoton, mutta ei varsinaisesti pelokas. Junaan menoon esimerkki piti taas katsoa Jussilta, mutta perään mentiin reippaasti. 

14pvä lähdimme sitten Minttu&Meela omistajan mökille, ja taas koko poppoo mukana! Kyllä Brandyn kelpasi rallatella pitkin metsikköä ja vesistöjä koirakaverusten kanssa. Paikan päällä olivat Minttu, Meela, Hupsis, Pinna, Brandy ja Jussi. Ehdottomasti paras meno oli bc Pinnan kanssa. Koko se aika mitä mökillä oltiin (varmaan lähemmäs 7-8h) Brandy mennä rälläsi pitkin metsää ja räpiköi tuon tuostakin vedessä. Jussi taasen osoitti hyvinkin seurakoiramaisia piirteitä ja viihtyi paljon mieluummin ihmis-seurassa loikoillen ja rapsutuksia saaden. Kyllä sen muutaman kerran pieneen leikkiin yhtyi, mutta aika vähän. Lisäksi Jussiääliö meni seisomaan muurahaispesään, koska siinä vieressä oli puu, johon merkit piti saada. Hölmö vain jäi seisomaan sen jälkeenkin siihen pesään ja sitten ihmeteltiin kun sattuu jalkoihin.
Kun oltiin sitten lähdössä, niin huomasin että Brandyn tassusta tulee verta ja tarkempi tarkastelu kertoi, että Brandyn yksi kynsistä oli kulunut puhki ja veri oli kynnestä peräisin, vaan eipä tuntunut menoa haittaavan!

18pvä käytiin mätsäreissä Brandyn kanssa. Jussi olisi muuten lähtenyt myös mukaan, mutta sää oli niin epävakaa. Mätsärit järjestettiin uimaharjussa, joten sinne ajeltiin. Matkalla alkoi sataa ihan hirveästi ja sitten luontoäiti alkoi viskoa rakeitakin. Oli pakko pysähtyä autolla tien viereen, koska eteen ei yksinkertaisesti nähnyt. Viimein pääsimme paikalle ja paikka osoittautui olevan jossain puskassa keskellä metsää. "Kenttä" oli kuin perunapelto ruohomättäillä höystettynä. Lisäksi se korpi oli täynnä itikoita ja mäkäräisiä. Kehiä saatiin odotella aika pitkään, koska tuomareita oli vain yksi. Meillä oli parina rähisevä laika(?), joten punainen naru oli aika läpihuutojuttu. Brandy esiintyi tosi kivasti, vaikka perunapelto hankaloitti itsekunkin juoksemista. Punaisten nauhakehässä sitten Brandyn moodi oli lähinnä evvk. Ei esiintynyt enää ollenkaan, eikä malttanut seistä. Pääsimme kuitenkin jatkoon ja meidän sijoitettiin neljänneksi. Eli Brandy PUN4.

21pvä käytiin tokotreeneissä porukalla. Oltiin linnunlahden kentällä. Paikalle vesisateeseen oli raahautunut minun ja Brandyn lisäksi Susu&Viiru auspai, Kiira belggari, Pinna bc ja Zin pyrri. Tehtiin Ränen kanssa ihan peruskuviot, eli koko kaavio läpi. Häiriötreeni oli pitkästä aikaa Brandylle tosi paha paikka. Seuraaminen oli muuten hyvää, mutta kontakti tippui tuon tuostakin katsomaan jotain muuta. Tästä aina pieni ärähdys koiralle kertomaan, että HALOO nyt tehdään hommia. Jäävä maahanmeno oli hiiiiiiiiiidas ja toisinaan jäi jopa puolitiehen. Yhy. Teimme siis loppujen lopuksi ihan pelkkää sukkelaa maahanmenoa. Luoksetulo tosi hyvä vau, mutta edelleen mulla on se "kakkoskäsky" sivu kun koira on tarpeeksi lähellä. Ja lisäksi usein se aina törmää. Pari ihan vautsivau suoritusta saatiin (ilman törmäilyä kakkoskäskyn kera) jossa tuli tosi siististi, ehkä vähän hitaasti suoraan sivulle.
Seisomaan jääminen oli tänään tosi hyvä. Taisi valua askeleen tai kaksi, mutta se oli suht hyvä häiriö huomioon ottaen, jätin yhteen toistoon. Hyppy aivan loistava, jätin yhteen toistoon. Lisäksi otettiin paikkamakuu. Brandy oli edelleen lähtökuopissaan, mutta pysyi. Kävin palkkaamassa välissä. Aivan loppumetreillä Brandy lörvähti toiselle kankulle. Kävin korjaamassa, palasin paikalleni ja sitten aika jo loppuikin. Palkkasin rauhallisesti. Lopuksi koirat sai vielä rällätä vesipellolla. Brandyltä loppui kunto ennen muita ja kun ei jaksanut enää juosta, niin tuli ihmisten rapsuteltavaksi. Lisäksi Brandy jäi leikeissä vähän ulkopuoliseksi kun ei olut "paria".

Sitten alkoikin juhannus! Se me vietettiin äidin ruokapöytien ääressä, Rino papan riesana. Käytiin pitkillä lenkeillä, mökkeltiin ja otettiin rauhassa. Brandy oli kyllä taas ihan elementissään mökillä. Oli niin paljon tutkittavaa, haisteltavaa, touhuttavaa ja ihmeteltävää. Koko ajan Brandy tumtui olevan liikkeessä ja jos ei muuta, niin kulki jonkun mukana ihmettelemässä mitä touhutaan. Myöskään vedessä läträämistä ei pidä unohtaa. Laituri pelotti aluksi aika paljon, se kun vähän rämisee ja heiluu, mutta loppupäivästä sekään ei ollut asia eikä mikään ja aivan omin ehdoin tahdoin ravasikin laiturilla. Veteen se ei laiturilta uskaltanut mennä.
Brandy kunnostautui myös kalakaverina. Sen mielestä ongen koho oli maailman jännin ja hienoin asia. Paimenta vaan turhautti aivan suuresti se kun koho viskattiin tyyliin keskelle järveä, eikä sinne viitsi lähteä uimaan. Poikaa saikin vähän toppuutella yli-innokkuudesta kun koho palasi takaisin rannalle. Kalat olivat myös tosi jännittäviä, mutta samalla vähän myös liian jänniä. Ne sätki paimenen mielestä todella epäilyttävästi.

  

 

 Sitten otettiin vielä poseerauskuvat kaikista pojista, aloitetaan vanhimmasta!

Rino 12v

Jussi 3v 7kk

Brandy 1v 1kk

 Sitten pari näyttelypuudelivideota kaikkien näkyville

Jussin treeniä
Brandyn treeniä