maanantai 17. joulukuuta 2012

Pitkästä aikaa!

Hei vaan kaikille pitkästä aikaa! Meistä ei oo hetkeen kuulunut mitään, mutta eipä kyllä mitään kovin jännittäviä asioita ole meidän kommuunissa edes tapahtunut... Tähän on monta syytä, mm. karanteeni, omistajan reissut ja pienimuotoinen motivaationpuute.





Mistähän lähtis. No lahdetään vaikkaa... Tästä karanteenin aiheuttajasta.
Facebookin mukaan kiroilin 26.10 ja uhkasin polttaa koko taloni maan tasalle, koska meillä oli väiveitä. Molemmilla koirilla. Rupesin katselemaan kun Brandy rupsutteli itseään normaalia enemmän. Rupesin sitten tutkimaan ja karvojen seasta löytyikin sitten jotain ruskehtavia mönkiäisiä ja valkoisia munia. Eipä siinä, koirille karkoitteet niskaan (Expot), kammalla läpi käyminen ja kolme taloutta (minun kämppä, äidin kämppä ja miehen kämppä) suursiivouksen alle (+vielä miehen kissat). No, näin reilua kuukautta myöhemmin meissä ei ole enää väiveitä. Siksi päästiin tänään ensimmäistä kertaa 2kk agilitytreeneihin!!!

Lisäksi minulla oli 2vko:n etelänmatka tässä marraskuun lopussa - joulukuun alussa. Koirat olivat ensimmäisen viikon äitini luona hoidossa, jonka jälkeen Brandy lähti miehen luokse hoitoon. Ihan hyvin pärjäsivät ja kiitos huoltojoukoille! Taisi mammalla olla vaikeampaa olla erossa kun lapsosilla...




Lisäksi Jubabaa Jussipussi Kebabiina täytti hienot 4-vuotta 16.11! Hieno pieni Jubbabubba! Itse en tosin ollut tuolloin enää onnittelemassa ja leipomassa kakkuja, mutta ilmeisesti äitini yritti tätä juhlaa jollakin tavoin juhlistaa poikien kanssa.





Tokon saralla... Noh.. Pelottavan iso motivaationpuute omistajalla. Lenkeillä ollaan aina jotain pientä siellä lomassa tehty, esim. seurauspätkiä, luoksetuloa, perusasentojumppaa.... Mutta se mitä pitäisi treenata on jäävät... mutta ne ei vaan motivoi millään muotoa... Pitäisi vaan ottaa itseä niskasta kiinni. Mitä nyt uutena ollaan lähdetty ihan alkeista Brandyn kanssa treenaamaan on kaukot. Ja ne on niiiiin vaiheessa. Ajattelin opettaa kaikki kaukoliikkeet nyt yhteen hynttyyseen. Maahanmenossa ja istumisessa ei ole ongelmaa ~ 2m välimatkalla, siirtymät on kivoja, mut se seisominen.. Se ei onnistu edes vaikka minä olisin koirassa kiinni. Se liikkuu aina. Joko valuu eteenpäin, tai sitten hypähtää ylös siten, että liikuttaa myös takajalkojaan. Myös ruututöntät on olleet korissa jo pidemmän aikaa, mutta olen livistänyt vastuusta sillä verukkeella, ettei ole kehänauhoja... Myöskin tunnarikapulat huutaa kaapissa, mutta ne on oikeasti niin kammottavat, etten uskalla koskea niihin. Mua oikeasti pelottaa, että pilaan sen opetuksen heti alkuunsa.
Myös noutoa ollaan harjoiteltu ja se menee ihan perushyvin, sitä vaan pitäisi vielä hienosäätää ja varmistaa.
Pyörittelin mielessäni myös sellaista ajatusta, että jätetään ALO sikseen ja tähdätään kesällä AVOon...? Ensinnäkin siksi, etten jaksa opettaa tuolle luoksepäästävyyttä. Eikä mulla yleensä ole siihen avustajaakaan... Siitä huolimatta mun pitäs hioa nuo jäävät kuntoon, koska niistä ei pääse eroon...





Jussin kanssa ollaan harjoteltu uutta temppua nimeltä rumpukapulan pitäminen! Lähdettiin harjottelemaan siveltimellä ja tällä hetkellä ollaan päästy siirtymään jo siihen rumpukapulaan, mutta se on kovan harjoittelun alla vielä... Jussi ei tosiaan tykkää pitää mitään suussa...














































Ja sitten vielä... hmmm. NIIN! Ihan jotta meidän eläinlääkärikäynnit ei jäis liian vähäisiksi, niin tuossa muutama päivä sitten huomasin Brandyn kynsiä leikkaillessa, että Brandyn toinen kassi helottaa aivan punaisena.. Noh. tarkemmin sitä tutkiessani huomasin, että se on aivan turvonnut ja märkiikin vielä. Katselin sitä yön yli puhdistin ja rasvasin sekä pidin Brandyllä jalassa miehen vanhoja kalsareita,  mutta muutosta parempaan ei ollut aamulla, joten eikun Martinalle soittoa. Samalle päivälle saatiin aika ja eläinlääkärikäynti meni oikein hyvin päivälenkistä, kun satuttiin miehen luona olemaan eikä siitä ole kuin puolisen tuntia matkaa Martinan vastaanotolle. Kävimme pyörähtämässä Martinan vastaanoton lattialla esittelemässä kasseja, diagnoosiksi saatiin kivespussin tulehdus joka voi johtua kylmästä tai sitten siitä, että Brandy on kolhinut arvoesineitään johonkin terävään. Saatiin mukaan antibiootit ja hoito-ohjeet. Minä kun kerkesin jo itkua tyyliin tihrustaa kiveskasvaimesta tai -syövästä.... Mikä ylireagointi?














































Tänään sitten tosiaan käytiin ensimmäistä kertaa melkein 2kk agilitytreeneissä! Oltiin kyllä molemmat niin kikseissä, sekä koira että minä! Epäilin, että koira vain juoksisi päättömänä ja olisi aivan irti lapasesta, mutta mitä vielä, pysyi lapasessa, mutta aivottomasta juoksemisesta jätkä ei kyllä luopunut. Se nyt on varmaan muutenkin Brandyn tavaramerkki.... Treenit meni tosi kivasti. Pientä hakemista oli kepeillä, renkaassa ja takaaleikkauksissa. Muuten oli kyllä tosi kivaa irtoamista ja esteitten hakemista! Brandy tosiaan kävi ihan hurjilla kierroksilla näissä treeneissä ja väsyikin sen takia tosi nopeasti. Tämän lisäksi liiallinen vauhti ja aivottomuus aiheutti pieniä äksidenttejä... Brandy mm. törmäsi ryminällä keppeihin ja renkaaseen, lisäksi rimat roiskuivat enemmän kun laki sallii....








Jussi sen sijaan oli vallan närkästynyt kun se ei päässyt treeneihin mukaan ja oli tiirikoinut sillä aikaan Brandyn ruokapönttöön levitellyt ruokaa, tutkinut kaapit ja syönyt suihinsa kaiken syötäväksi kelpaavan...

Gays

torstai 4. lokakuuta 2012

Yleistä elämää ja treenausta.

Meidän elämä on pääosin ollut aika...normaalia. Käydään vähintään kerran viikkoon agia treenaamassa. Mutta muuten minulla onkin treeni-into aivan hukassa. En millään jaksaisi söhrätä tokon kanssa nyt yhtään. Brandy osaa kyllä kaikki (alon)liikkeet, mutta niissä tarvittaisiin hirveästi hienosäätöä ja varmistelua. Ja osaa avon liikkeistä en halua vielä opettaa ja jostain syystä ne uudetkin liikkeet on jääneet... Plaaaaah.
Pieniä tokohetkiä ollaan pidetty aina lenkin yhteydessä, mutta ei tätä treenaamista voi kyllä edes vitsillä hurrata. Lisäksi en ole saanut aikaiseksi ilmoittaa meitä noutajien kenttäkoulutukseen, jostain syystä unohdan sen aina. (voisinkin tämän blogikirjoituksen jälkeen käydä ilmoittautumassa...) Jospa sitä nyt vähän ottaisi niskasta itseään kiinni ja potkisi perseelle.

No, jos vähän kerrataan mitä kaikkea me ollaan tehty. Eräällä treenikerralla oltiin ulkona (koska meidän halliin laitettiin tuolloin kumirouhemattoa! <3) ja harjoiteltiin välistävetoja. Inka neuvoikin minulle uuden tekniikan miten välistävedot voisi saada paremmin onnistumaan, eli käsky siihen kun koiran pitääkin tulla välistä. Harjoiteltiin tätä koko treenikerta namialustan kera ja alkoihan se pikkuhiljaa hoksata ideaa. Lisäksi tein myös takaaleikkausta, joka on meille varmaan ikuinen murheenkryyni. Vaikka kuinka paljon sitä treenataan, eri tekniikoilla ja muuta, niin heti kun avustukset ottaa pois, niin koira pyörähtää sen ylimääräisen kierroksen itsensä ympäri.



Eräällä kerralla teimme tällaista rataa(punaiset numerot). Keinua ja keppejä emme tehneet radalla, eli skippasimme ne välistä. Jaoin radan kahteen osaan, ensimmäinen osa päättyi 10 esteeseen ja uusi osa alkoi esteestä nro 12. Puomia ja A:ta tehtiin radalla, mutta niissä oli namialusta odottamassa kontaktilla. Ongelmakohta oli lähinnä nro 16 eli puomin löytäminen vieressä olevan putken sijaan. Putki imi tosi lujasti ja jos vauhtia oli yhtään enempää, niin putkeenhan se sujahti, ennemmin kuin puomille. Puomilla tullut myös ongelmaksi se, että Brandy hyppää ylösmenorampilta todella herästi puoliväliltä pois, jos sitä ei hirveästi kannusta ja houkuttele tulemaan ylös asti..


Tämä rata oli puolestaan maanataina 1.10. Se on Salme Mujusen suunnittelema SM-karsintarata. Itseasiassa vallan hauska rata jossa piti oikeasti juosta. Brandyn osalta kyllä niin huipputreenit kun vaan voi olla! Teki todella pätevästi ja kuunteli hirmu hyvin. Tässäkin radalla jätimme kepit pois radalta. Palkkasin siis 7:n jälkeen ja mentiin siitä jatkamaan sitten putkelle 9. Itselleni hankalin kohta oli tuo 7 este, koska siihen tuli tehdä saksalainen. Se oli minulle ehkä maailman vaikein kuvio hahmottaa ja minusta olisi ollut vain niin luontevaa pyörähdellä siinä miten sattuu. Muutama onnistunut kerta saatiin kuitenkin. Ja ylpeyden aihe minulle oli esteet 12, 13, 14 ja 15. Brandy teki siihen niin hienon upean mahtavat täydelliset välistävedot kun koira voi vaan tehdä (no okei, se tuli aina välistävedon jälkeen vähän turhan likelle minua ja otti kontaktia)! Mutta ei siis olla harjoiteltu välistävetoja sen kummemmin tuon ylläolevan välistävetokirjoittelun jälkeen, joten on vissiin koiralla taas aivot kotona raksutellut! Niin fiksu jätkä, ai että!

 
  

Sitten tänään tehtailimme tällaista rataa. Jätin suosiolla 1 ja 2 esteen välistä. Eli aloitimme suoraan 3 putkelta. En tehnyt tänään koko rataa, koska suunnitelmissa oli hioa yksityiskohtia, joten pieni pätkä rataa alkuun riitti aivan hyvin. Tehtiin esteeseen nro 11 saakka (jonka tosin luulin olleen 7 putken toinen pää). Brandy teki ihan huippuhyvin. Vähän se roiski rimoja ja itse olin myöhässä monesti 5:lla, mutta muuten aika täydellistä nam!
Jussin kanssa puolestaan tein Brandyn lepohetkillä koko rataa ja tutustuimme hallin uuteen pohjaan (joka on selkeästi hyvin suurella nenän vetovoimalla varustettu...). 



 
Erikseen harjoiteltiin Brandyn kanssa kontakteja. A:lla ja puomilla. Aluksi pidin namialustaa, mutta se alkaa olla jo niin hyvin hallussa, että nyt harjoitellaan ihan sitä itsekseen pysähtymistä siihen. Jos mukana on muita esteitä, vauhti on liian kova, minä juoksen paljon edellä tai en karjaise tarpeeksi painavasti kontaktinottokäskyä, tuppaa se jätkältä unohtumaan... Noh. treeniä.
Lisäksi harjoiteltiin keinua. Hyvin Brandy siihen uskaltaa jo tulla, mutta puolivälistä kohden sitä jännittää ihan hirveästi edetä ja yleensä se ryömii keskivaiheilta lähtien. Ollaan nyt siis harjoiteltu vain sitä keinulle tulemista ja keinun liikkeen sietämistä. Pamahtaa en keinun anna ollenkaan. Ja palkkana keinun jokaisessa vaiheessa on hirveästi kehuja ja nameja. Ehkä se siitä rohkaistuu.

Tehtiin myös pari keppiharjoittelua ja pari virhettä, mutta pääasiassa tosi hienoa kepittelyä!

TREENIVIDEO

KEPPITREENI


-------------------------

Ja jotta nyt aivan poiketaan aiheesta, niin Brandyn viralliset luustolausunnot ovat tulleet joten Brandyn viralliset terveystulokset nyt kaikenkaikkiaan tässä;

 Polvet 0/0
Kyynärät 0/0
Lonkat C/B
Sydän; OK, ei sivuääniä
(seuraavat ell. lausumana)
Selkä OK, terve
Ranteet OK, terveet
Olat; OK, terveet


Tämän lisäksi vielä, että saimme myös Rinon tuhkat viimeviikolla ja 29.9 kävimme hautaamassa Rinon tuhkat mökille rantakoivujen viereen. Hautamerkkinä toimii kelopuu, johon naulasimme kiinni Rinon nimilaatan (joka on kulkenut Rinon mukana koko sen elämän ajan) sekä ripustimme myös pannan roikkumaan siihen. "Hauta-alueen" ympäröimme sileillä kivillä, jotka minä aikoinaan lomamatkallamme kreikasta keräsin. Nyt voi pappa levätä rauhassa kauniilla paikalla.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Big Lady's Viking Virtual 15.3.2000 - 12.9.2012



Olen vaan lykännyt ja lykännyt tämän viestin kirjoittamista... En varmasti osaa kirjoittaa sitä niin hienosti kun sen arvoksi olisi. Ahdistaa, itkettää enkä edes aina välillä tajua koko asiaa. Sitten törmää kuvaan, kuulee herkän kappaleen, saa osanoton tai tulee mieleen muisto. Sitten se iskee tajuntaan, taas, rakasta airispappaa ei enää ole.

Muistan sen päivän kun mentiin siskoni kyydillä äidin kanssa Järvenpäähän katsomaan varmaan noin 5-6vko:n ikäisiä, 15.3.2000 syntyneitä,  airislapsia. Ensin ne kaikki olivat aitauksessa, jonka jälkeen ne pääsivät telmimään pitkin pihaa. Kasvattaja osoitti meille kaksi pentua, joita oli meille ajatellut. Toinen oli hiukan isompi ja rotevampi pentu ja toinen taas vähän heiveröisempi ja pienempi pentu. Tällä pienemmällä pennulla sattui sinä päivänä olemaan maha sekaisin ja se tikisteli kasoja tontin perimmäisessä nurkassa. Siellä se istua nökötti yksinään, kerran pari taisi käydä morjestamassa ja puremassa käsiä. Jostain syystä tämä isompi pentu ei meitä vakuuttanut, vaan sydämen valtasi se nurkassa kyhjöttänyt pentu (ai mikä ensiostajan "virhe"?). Pari viikkoa myöhemmin nimilistalta valittu Viking Virtual matkasi minun vieressäni, sanomalehdillä ja vilteillä vuoratussa pahvilaatikossa auton takapenkillä kohti uutta kotiaan Espoossa.

´04

´04

´05

´05


Saman vuoden kesällä pääosin musta pieni airislapsi pääsi myös lentokoneeseen sanomalehdillä vuoratussa laukussa, ihan lentokoneen sisäpuolella äidin jaloissa. Muutto Joensuuhun, omakotitaloon, omalla ulkohäkillä oli varmasti tervetullut vaihtoehto. Naapurista löytyi myös ehdoton suosikkiystävä, kultainennoutaja Väinö (Remix Jannu Jasper), joka oli n. kk nuorempi. Pojat kokivat niin paljon asioita yhdessä. Lukemattomien leikkien, pitkien lenkkien ja telmimisten lisäksi pojat kastoroitiin samaan aikaan, vetivät lapsia pulkassa yhdessä yms. Väinö ja Rino eivät koskaan ottaneet yhteen, ne olivat kuin paita ja peppu. Jos Rino pääsi karkuteille, sen mitä luultavammin löysi Väinön pihalta ja jos Väinö karkasi (/hiippaili salaa) niin meidän pihallehhan se viipotti. Rino ja Väinö saivat kuitenkin viettää keskenään vain kuusi vuotta, Väinö siirtyi sateenkaarisilloille.





Rino sai paljon uusia koiraystäviä elämänsä aikana, mikään koirapuistokoira Rino ei koskaan ollut. Mutta tuli pääasiassa toimeen kaikkien muiden paitsi dominoivien uroskoirien kanssa. Rino oli myös mainio pentukoirien ystävä, se oli lempeä, kärsivällinen, mutta silti omanarvon tunteva. Rino opetti monta nuorta poikakoiraystävää käyttäytymään miehisesti ja nostamaan jalkaa.








Rino oli mitä mainioin ensikoira, vaikka kaikki silmät pyöreinä rotuvalintaa ihmettelivät, haastava rotu. Meillä ei kuitenkaan koskaan ollut Rinon kanssa minkäänlaisia ongelmia, Rino oli aina nöyrä, kiltti, ystävällinen, vaikkakin varsinainen "luupää". Rino oppi kaiken nopeasti ja oli innokas oppimaan, silloin kun se halusi. Rino myös totteli vain silloin kun halusi. Ne lukemattomat kerrat kun se pääsi irti ja lähti lönkyttelemään omille teilleen korvaansa lotkauttamatta. Eräskin kerta olin juuri lähdössä ratsastustunnille ja odotin kyytiäni "ison tien varressa", kun huomaan, että Rino oli mitä ilmeisemmin omin avuin avannut oven ja tepsutteli keskellä isoa tietä. Kiinni se ei antanut, ja lähti vielä autoakin jahtaamaan. Onneksi kaikki kuitenkin päättyi hyvin ja koira oli illalla yhtenä kappaleena kotona. Muistan myös sen kerran, kun Rino pääsi lenkillä minulta irti ja se lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan minun huutoja kuuntelematta. Nuorena tyttönä säikähdin sitä niin kovasti, että pimenevässä metsässä lankesin lumisateessa lumeen polvilteni itkemään, kasvot käsiin haudattuna. Kohta tunnen karvaisen parran naamallani, jonka jälkeen hattuni lähtee kävelemään. Rinon tarratessa siitä kiinni. Itkun jälkeen ei voinut kun nauraa, kun Rino antoi itsensä kiinni, hattuni edelleen suussaan.
Vielä vanhoilla päivilläänkin se jaksoi haukkumalla komentaa mikäli asiat eivät sujuneet niinkuin hän oli ajatellut tai halusi. Viimeisinä kuukausinaankin se istui äidin vieressä odottamassa välipalaleivästä omaa osaansa ja mikäli homma tuntui etenevän hänen arvolleen liian hitaasti, oli varsin sopivaa huomauttaa siitä muutamalla komentavalla haukahduksella. Rino sai myös lähes koko elämänsä ajan aamupullan. Aamupulla tuli hakea "mummon puolelta" (paritalo, jossa toisella puolella mummoni asuu), nuoruusvuosina pappa kävi hakemassa pullan aivan itse kääntelemällä ovenkahvat, mutta vanhemmiten arvoisasti odotti, että ovet hänelle avataan.







Rinosta huomasi jo n. 9 vuoden iässä, että se alkaa vanheta. Se oli selkeästi rauhallisempi ja jäykempi. Sen selkään diagnosoitiin ihmisen iskiasta vastaava vaiva. Kymmenen vuoden ikään tullessa, äidin kanssa ajattelimme, että tästä eteenpäin kaikki on vaan plussaa. Rino oli selkeästi jo vanha. Talvet ajateltiin, kestääkö se kylmyyden ja kesällä mietittiin kestääkö se kuumuuden. Pappa kuitenkin vaivoistaan huolimatta posotteli eteenpäin. Jossain vaiheessa Rinolle alkoi muodostua muutamia erikokoisia patteja ympäri kehoa, jotka sitten diagnosoitiin ravapateiksi. Myöhemmin niitä kuitenkin tuli lisää, ja liekkö ne kaikki enää olivatkaan rasvapatteja? 11-vuoden iässä alkoi suurin alamäki, kun Rinosta tuli entistä raihnaisempi, sen oli vaikea nousta ylös, se ei jaksanut seisoa pitkiä aikoja ja sen korviin iski äkäinen hiiva. Hoidoista huolimatta hiiva vain uusi uusimistaan, vaikka mitään erityistä muutosta koiran elämässä ei ollut tapahtunut. Ruokaakin koetettiin vaihtaa, mutta sillä ei ollut asiaan minkäänlaista vaikutusta. Korvat alkoivat kärsiä jatkuvista tulehduksista ja voimakkaista lääkkeistä ja jatkuvista tehopuhdistuksista. Lisäksi toiseen korvaan kehittyi myös verikorva, joka ei asiaa auttanut lainkaan. Lopulta toinen korva alkoi taistella itse tulehduksia vastaan, muurautumalla umpeen. Jatkuvat tulehdukset aiheuttivat mitä luultavammin myös sen, että Rinosta tuli kuuro. Se ei enää reagoinut mihinkään ääniin, ei edes ilotulituksen ääniin, mitä se on koko elämänsä ajan pelännyt kuollakseen.
Tämän kaiken lisäksi Rinon silmät (etenkin toinen) olivat alkaneet samentua merkittävästi ja välillä tuntui ettei pappa nähnyt kunnolla. Liekkö vanhuuden tuomaa kaihia tms..? Rino oli alkanut myös laihtua, vaikka söi ruokaansa normaalisti, myös juominen oli huomattavasti lisääntynyt. Rinon päivät kuluivat suurimmaksi osin nukkuen ja äiti joutui sitä herättelemään lenkeille. Herättyään Rino oli aivan "pallo hukassa", saattoi käydä juomassa ja kävi sitten takaisin nukkumaan tajuamatta, että ollaan menossa lenkille. Pitkiä lenkkejä Rino ei suostunut enää tekemään ja jos joskus suostui pitkälle lenkille, se oli sen jälkeen tavattoman väsynyt.








Se pahin (ja silmät aukaisevin) kuitenkin tapahtui 27.8. Olin Espoossa isäni luona, valmistautumassa tapaamaan erästä ystävääni kunnes äitini soittaa minulle itkuisena. He ovat Rinon kanssa Martinan luona. Äiti kertoi, että Rino oli saanut jonkinlaisen halvauskohtauksen, se oli kävellyt jalat ristiin rastiin, se oli kaatuillut holtittomasti, eikä hallinnut takapäätään. Martina kyseli päätöksiä, ja äitini kyseli minulta. Olin espoossa, matkaa joensuuhun vähintään 6h. Tuntui niin pahalta, että en voisi hyvästellä Rinoa, mutta en myöskään missään tapauksessa halunut sen kärsivän takiani. Tilanne oli aivan hirveä. Martina kuitenkin laittoi Rinolle kortisonia, jonka jälkeen Rino oli tavattoman väsynyt, mutta alkoi toipua.
Tämän tapauksen jälkeen aloimme äidin kanssa vakavasti pohtia, mikä on paras ja reiluin vaihtoehto. Rino oli kuitenkin jollain tavoin pirteä, iloinen ja elämänhaluinen, mutta silti niin vanha. Sillä oli niin paljon vanhuuden oireita ja vaivoja, jotka kiusasivat. Kipeät korvat vaivasivat joka päivä, pannan pujottaminenkin korvien yli saattoi joskus sattua. Päivät meni pääosin nukkuen ja Rino oli muutenkin väsynyt. Martina epäili myös, että sisäelimissä saattaa olla ongelmia laihtumisen ja lisääntyneen juomisen takia. Oliko tämä enää koiranelämän arvoista elämää? Tilanne oli niin vaikea, toisena päivänä pappa saattoi leikkiä olohuoneessa leluillaan ja toisena päivänä se vain huutaen rapsutti korviaan, nukkui ja kävi vain lyhyen lenkin. Suurimmaksi osaksi päivät kuitenkin olivat näitä jälkimmäisiä... Asiaa pohdimme melko pitkänkin aikaa tapahtuneen jälkeen. Mikä teko on oikein? Onko sen viimeisen palveluksen aika?

Päädyimme lopulta siihen, että on meidän vuoro tehdä se viimeinen palvelus 12 vuoden elämäntoveruuden jälkeen. Rino pääsisi parempaan paikkaan, ilman kipuja ja vaivoja. Emme myöskään halunneet, että esim. halvaus toistuu ja Rino joutuisi lähtemään kivuissa. Rauhallinen ja kivuton, sellainen halusimme sen olevan.
Äitini varasi ajan Martinan luokse 12.9 klo 10.





Olimme Martinan vastaanotolla hiukan aikaisessa, kävimme kävelemässä Rinon kanssa läheisillä teillä ja metsässä. Pappa olisi halunnut kävellä vain pidemmälle ja pidemmälle, seisoskelu vastaanoton edessä oli hurjan tylsistyttävää.
Pääsimme suoraan huoneeseen. Lattialla Rinolle laitettiin ensimmäisenä rauhoituspiikki. Ja kun pappa makasi rauhallisena, nostimme sen äidin kanssa hoitopöydälle, Rinon oman viltin päälle. Rino sai viimeisen pistoksen... Koko tämän ajan rapsuttelimme ja silittelimme Rinoa, kertoen kuinka hieno se on ollut, kuinka korvaamaton ja parhain kaikista. Halasin Rinoa, jonka aikana se otti kaksi suurta henkäystä.... toinen niistä jäi viimeiseksi. Rino oli poissa. Ei sitä ymmärtänyt, jotenkin odotti, että se kohta herää, jatkaa hengittämistä, lähdetään kotiin yhdessä... Ei. Rino, minun ensimmäinen koirani, opettajani, uskollinen ystävä, partaturpa ärrieripappa oli poissa.
Rino jäi Martinan luokse odottamaan kuljetusta tuhkaukseen.

Vieläkään ei asiaa pysty käsittämään. Äidilleni tämä varmasti on vieläkin raskaampaa, jos mahdollista, sillä hänen luonaan Rino asui. Nyt siellä ei ole äitini seurana enää lattiaa kastelevaa pullapoikaa. Minulla on kuitenkin vielä nämä "omat pojat". Suru on kuitenkin maailman suurin, menettäminen on kamalin asia mitä kenellekkään voi tapahtua. En toivo sitä kellekkään. Rino oli paras pappa maan päällä, muistot eivät katoa minnekkään ja niitä tulen vaalimaan yhtenä tärkeimmistä.

Kiitos Rino kaikesta <3

"When The Last Teardrop Falls"

It's so hard to lose the one you love
To finally have to say goodbye
You try to be strong but the pain keeps holdin' on
And all that you can do is cry
Deep within your heart you know it's time to move on
When the fairy tale that you once knew is gone

When the last tear drop falls
I'll still be holdin' on to all of our memories
And all of what used to be

When the last tear drop falls

I will stand tall
And know that you're here with me in my heart
When the last tear drop falls

So now I'm alone and life keeps movin' on

But my destination still unknown, oh yeah
Will there be a time when I'll fall in love again?
When I was meant to walk these streets alone
If there was just one wish I could be granted here tonight
It would be to have you right back by my side


When the last tear drop falls
I'll still be holdin' on to all of our memories
And all of what used to be

When the last tear drop falls

I will stand tall
And know that you're here with me in my heart
When the last tear drop falls

Now it's time for me to find my happiness again

And the emptiness from missin' you
Will never ever end, baby

Nämä loput kuvat on otettu 11.9.2012










Vielä loppuun Laura P;n piirtämä sarjakuva, kun kävimme heidän luona vierailemassa aikoinaan



Myös tällaisen videon löysin, jonka olen joskus väsännyt