Haasteellista

Muistinpa, että minua heitettiin useammaltakin taholta tällaisella haasteella. Ja nyt kun minulla on luppoaikaa (no oikeasti ei ole, vaan pöydällä odottaisi kasa koulutehtäviä, tiskejä on taas neljä jos viisikin ja huoneisto on kuin ydinräjähdyksen jäljiltä ja villakoiria (nykyään vähän karvaisemman muodon saaneena) juoksee ympäriinsä) kun Brandy viettää taas ribsa päiviä (mitä lie taas vetänyt tuolla nassuunsa, tänään se veti jonkun ihmisen ripulijätökset naamaansa metikössä, ihankun oma ribsa ei olisi tarpeeksi...) joten emme menneet tokotreeneihinkään...

NO mutta... asianihan siis oli;

Tunnustuksen saaneen pitää;

1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Kiitämme siis Nastiinaa, eli Kiitos, AnnaStiina! Ja joku muukin oli mutta saatoin sen unohtaa...
Tunnustukseen haastan ne kaikki jotka tämän mulkosilmillään, sulosilmillään, normaaleilla silmillään lukevat ja eivät ole vielä tehneet. Hähä.

Ja koska tämä on koiraisa blogi, kirjoitan vain koiraisia satunnaisia asioita.

1. Hmm. Ensin meille piti tulla shetlanninlammaskoira ja se oli hyvinkin suosikkirotuni penskana, trikki vieläpä. Tosin jossain vaiheessa meille piti tulla myös cavalier ja isomünsterinseisoja. Onneksi ei kumpaakaan. Vaikkakin sitten äitini osoittautui aavistuksen allergisoivaksi ja sopivat rodut piti miettiä sitten kokonaan uudestaan.

2. Sittenpä meille tuli niinkin loistava ensimmäinen koira, airis, Rino. Köh. Tyypillinen ensimmäinen koira. Tee kaikki väärin tämän koiran kanssa. Tosin puolustuksekseni sanon, että minun kontolle koiraa jätettiin koulutuksen osalta aivan liikaa. 11v tyttölapsi, jolla ei ole koirankoulutuksesta mitään tietoa, apuna vain muutama kirjastosta lainattu koulutuskirja ja koulutettavana alle 1v airisuros. Hihjhii. Onneksi kasvattaja meille kuitenkin valitsi sen verran sopivan yksilön, ettei pulaan jouduttu. Vaikka Rinosta olisi ollut vaikka mihin!

3. Rinon kanssa kävin yhdellä tottelevaisuuskurssilla joskus, ja meitä pyydettiin agilityyn. En uskaltanut lähteä, koska pelkäsin, ettei Rino ole minulla hallussa tarpeeksi hyvin. Siihenpä jäikin Rinon kanssa harrastaminen, kotipiha"agilityä" lukuunottamatta. (ja ihanhan tuo pk-rotuinen aktiivinen terrieri järjissään pysyi, vaikkei sen kummempaa aktiiviteettia saanutkaan)

4. Jussin rotuun, eli harjikseen kiinnostuminen alkoi siinä vaiheessa kun (ehhehheh, älkää nyt hyvät lukiat nauruun kuolko :D) mietimme kahden kaverini (jotka jätän tässä vaiheessa nimettömiksi, jotta säästyvät häpeältä) että minkä rotuisia koiria lempibändimme jäsenet, eli The 69 Eyesin pojat, olisivat jos ne olisivat koiria. Muistaakseni Jyrki69 oli belggari (gronttu), Artsi oli joku bullmastiffi, Pasi oli kai afgaani ja Timoa en muista. Jussi69 oli sitten ilmiselvä harjis. Ja tadaa! Lupasin myös tässä yhteydessä että minkä niminen ensimmäinen harjikseni tulee olemaan. Tosin... Jussin piti olla musta... Noo, vähän tingitään pikkuseikoista..

5. älkäähän säikähtäkö. Ko. rotuvalinta ei johdu pelkästään tuosta. Tuo oli vain ns. ensimmäinen potku. Ja tuosta taisi kulua sellaiset 4-3 vuotta ennenkuin harjista edes tuli taloon. Tosiasiassa harjis oli passeli tuolloiseen elämäntilanteeseen. Pieni, helppo, karvaton, vähä-allergisoiva (asuin tuolloin isälläni, joka on kohtuullisen hyvin allerginen koirille). 

6. Nälkä kasvaa syödessä. Jussin kanssa harrastaminen -kuten olette varmaan huomanneet, on kohtuullisen haastavaa, eikä tuota tulosta kovinkaan. Täten siis hankintaan uusi, toivon mukaan hiukan potentiaalisempi kaveri (eli ylläripylläri Brandy). Jussi ei toki jää pelkäksi seinäkoristeeksi ja sohvaläjäksi, se tulee olemaan minulle aina se ensimmäinen kokonaan oma koira. Ja Jussi on opettanut minulle ihan tavattomasti. Suurimpana ehkä positiivisen vahvistamisen, koiran kannustamisen ja muun samanmoisen koiraa tukevan ja rohkaisevan käytöksen. Niitä ilman ei varmastikaan olisi Jussi edes näin täysipäinen. Ja voin kertoa, että lujasti ollaan tehty töitä ja lujasti tullaan töitä tekemään myös tästä eteenpäin. Ja Jussin kanssa tullaan edelleen harrastamaan, mutta se ei joudu minun tavoitteelliseksi (verenmaku suussa treenaavaksi, buahahhhaa!) harrastuskaverikseni, vaan se saa sen aktiviteetin minkä se haluaa käyttää jotta mieli pysyy virkeänä. Tehdään siis vaan periaatteella, että on hauskaa, eikä nipoteta jostain oikean keppivälin hakemisesta.

7. öö. Olen kohtuullisen öömn. sellainen malttamaton ihminen. Haluaisin nähdä edistystä hetinyt. Ja hinkkaan koirien kanssa asioita ehkä liikaakin kerralla. En vaan osaa lopettaa. Se on yksi äärimmäisen huono puoli minussa. 

8. Olen aina aivan neuroottisen huolissani koiristani. Oli se sitten kasvu tai kehitys, sairaudet, mikä tahansa. Pelkään oikeastaan yhtenä asiana eniten että menetän ne. Mm. Brandyn kohdalla olin äärimmäisen huolissani pallien tipahtamisesta aloilleen (ei hätää sieltä ne on tulossa!), kasvavien rautahampaiden oikeasta asennosta (ei hätää, ne on ihan normaalisti) sekä pihtikintuista (okei, ne on vielä vähän vinkurat...) Lisäksi ihan yleisestä terveydestä. Mielessäni käy hyvinkin usein ajatukset, onkohan tuo ihan normaalia, onko koirani jotenkin vääränlainen, kuuluuko tuon mennä noin.. jne. Voi kasvattajaparat kun minä heitä typerillä kysymyksilläni aina vaivaan :D Myös aivan pikkuasiat kuten rapsuttelu tai hiukan löysä maha saattaa saada hiukseni pystyyn ja ajattelemaan oikeastaan jokaisen kuolemanvakavan taudin lävitse. 

Tosin esim. Jussin hampaiden tippumiseen olen jo ns. tottunut. Vaan auta armias kun siltä ensimmäinen kulmuri katkesi, niin paniikki oli valmis!

Haaa! Heitän tähän vielä EXTRAfaktan. eli. Kirjoitan omaan facebook profiiliseinätilapäivitykseenmikälieikinä varmasti enemmän koirieni tekemisistä/sattumisista/kuulumisista kuin omasta elämästäni. Vaan kah. Tämä taitaa kertoa siitä, mistä minun elämäni tärkeimmät osat koostuvat! <3

Eiköhän tässä näitä paljastuksia ollut ihan tarpeeksi.. Kuinkakohan moni minulle tulevaisuudessa enää koiraa myy? :D