Olen vaan lykännyt ja lykännyt tämän viestin kirjoittamista... En varmasti osaa kirjoittaa sitä niin hienosti kun sen arvoksi olisi. Ahdistaa, itkettää enkä edes aina välillä tajua koko asiaa. Sitten törmää kuvaan, kuulee herkän kappaleen, saa osanoton tai tulee mieleen muisto. Sitten se iskee tajuntaan, taas, rakasta airispappaa ei enää ole.
Muistan sen päivän kun mentiin siskoni kyydillä äidin kanssa Järvenpäähän katsomaan varmaan noin 5-6vko:n ikäisiä, 15.3.2000 syntyneitä, airislapsia. Ensin ne kaikki olivat aitauksessa, jonka jälkeen ne pääsivät telmimään pitkin pihaa. Kasvattaja osoitti meille kaksi pentua, joita oli meille ajatellut. Toinen oli hiukan isompi ja rotevampi pentu ja toinen taas vähän heiveröisempi ja pienempi pentu. Tällä pienemmällä pennulla sattui sinä päivänä olemaan maha sekaisin ja se tikisteli kasoja tontin perimmäisessä nurkassa. Siellä se istua nökötti yksinään, kerran pari taisi käydä morjestamassa ja puremassa käsiä. Jostain syystä tämä isompi pentu ei meitä vakuuttanut, vaan sydämen valtasi se nurkassa kyhjöttänyt pentu (ai mikä ensiostajan "virhe"?). Pari viikkoa myöhemmin nimilistalta valittu Viking Virtual matkasi minun vieressäni, sanomalehdillä ja vilteillä vuoratussa pahvilaatikossa auton takapenkillä kohti uutta kotiaan Espoossa.
 |
| ´04 |
 |
| ´04 |
 |
| ´05 |
 |
| ´05 |
Saman vuoden kesällä pääosin musta pieni airislapsi pääsi myös lentokoneeseen sanomalehdillä vuoratussa laukussa, ihan lentokoneen sisäpuolella äidin jaloissa. Muutto Joensuuhun, omakotitaloon, omalla ulkohäkillä oli varmasti tervetullut vaihtoehto. Naapurista löytyi myös ehdoton suosikkiystävä, kultainennoutaja Väinö (Remix Jannu Jasper), joka oli n. kk nuorempi. Pojat kokivat niin paljon asioita yhdessä. Lukemattomien leikkien, pitkien lenkkien ja telmimisten lisäksi pojat kastoroitiin samaan aikaan, vetivät lapsia pulkassa yhdessä yms. Väinö ja Rino eivät koskaan ottaneet yhteen, ne olivat kuin paita ja peppu. Jos Rino pääsi karkuteille, sen mitä luultavammin löysi Väinön pihalta ja jos Väinö karkasi (/hiippaili salaa) niin meidän pihallehhan se viipotti. Rino ja Väinö saivat kuitenkin viettää keskenään vain kuusi vuotta, Väinö siirtyi sateenkaarisilloille.
Rino sai paljon uusia koiraystäviä elämänsä aikana, mikään koirapuistokoira Rino ei koskaan ollut. Mutta tuli pääasiassa toimeen kaikkien muiden paitsi dominoivien uroskoirien kanssa. Rino oli myös mainio pentukoirien ystävä, se oli lempeä, kärsivällinen, mutta silti omanarvon tunteva. Rino opetti monta nuorta poikakoiraystävää käyttäytymään miehisesti ja nostamaan jalkaa.
Rino oli mitä mainioin ensikoira, vaikka kaikki silmät pyöreinä rotuvalintaa ihmettelivät, haastava rotu. Meillä ei kuitenkaan koskaan ollut Rinon kanssa minkäänlaisia ongelmia, Rino oli aina nöyrä, kiltti, ystävällinen, vaikkakin varsinainen "luupää". Rino oppi kaiken nopeasti ja oli innokas oppimaan, silloin kun se halusi. Rino myös totteli vain silloin kun halusi. Ne lukemattomat kerrat kun se pääsi irti ja lähti lönkyttelemään omille teilleen korvaansa lotkauttamatta. Eräskin kerta olin juuri lähdössä ratsastustunnille ja odotin kyytiäni "ison tien varressa", kun huomaan, että Rino oli mitä ilmeisemmin omin avuin avannut oven ja tepsutteli keskellä isoa tietä. Kiinni se ei antanut, ja lähti vielä autoakin jahtaamaan. Onneksi kaikki kuitenkin päättyi hyvin ja koira oli illalla yhtenä kappaleena kotona. Muistan myös sen kerran, kun Rino pääsi lenkillä minulta irti ja se lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan minun huutoja kuuntelematta. Nuorena tyttönä säikähdin sitä niin kovasti, että pimenevässä metsässä lankesin lumisateessa lumeen polvilteni itkemään, kasvot käsiin haudattuna. Kohta tunnen karvaisen parran naamallani, jonka jälkeen hattuni lähtee kävelemään. Rinon tarratessa siitä kiinni. Itkun jälkeen ei voinut kun nauraa, kun Rino antoi itsensä kiinni, hattuni edelleen suussaan.
Vielä vanhoilla päivilläänkin se jaksoi haukkumalla komentaa mikäli asiat eivät sujuneet niinkuin hän oli ajatellut tai halusi. Viimeisinä kuukausinaankin se istui äidin vieressä odottamassa välipalaleivästä omaa osaansa ja mikäli homma tuntui etenevän hänen arvolleen liian hitaasti, oli varsin sopivaa huomauttaa siitä muutamalla komentavalla haukahduksella. Rino sai myös lähes koko elämänsä ajan aamupullan. Aamupulla tuli hakea "mummon puolelta" (paritalo, jossa toisella puolella mummoni asuu), nuoruusvuosina pappa kävi hakemassa pullan aivan itse kääntelemällä ovenkahvat, mutta vanhemmiten arvoisasti odotti, että ovet hänelle avataan.
Tämän kaiken lisäksi Rinon silmät (etenkin toinen) olivat alkaneet samentua merkittävästi ja välillä tuntui ettei pappa nähnyt kunnolla. Liekkö vanhuuden tuomaa kaihia tms..? Rino oli alkanut myös laihtua, vaikka söi ruokaansa normaalisti, myös juominen oli huomattavasti lisääntynyt. Rinon päivät kuluivat suurimmaksi osin nukkuen ja äiti joutui sitä herättelemään lenkeille. Herättyään Rino oli aivan "pallo hukassa", saattoi käydä juomassa ja kävi sitten takaisin nukkumaan tajuamatta, että ollaan menossa lenkille. Pitkiä lenkkejä Rino ei suostunut enää tekemään ja jos joskus suostui pitkälle lenkille, se oli sen jälkeen tavattoman väsynyt.
Se pahin (ja silmät aukaisevin) kuitenkin tapahtui 27.8. Olin Espoossa isäni luona, valmistautumassa tapaamaan erästä ystävääni kunnes äitini soittaa minulle itkuisena. He ovat Rinon kanssa Martinan luona. Äiti kertoi, että Rino oli saanut jonkinlaisen halvauskohtauksen, se oli kävellyt jalat ristiin rastiin, se oli kaatuillut holtittomasti, eikä hallinnut takapäätään. Martina kyseli päätöksiä, ja äitini kyseli minulta. Olin espoossa, matkaa joensuuhun vähintään 6h. Tuntui niin pahalta, että en voisi hyvästellä Rinoa, mutta en myöskään missään tapauksessa halunut sen kärsivän takiani. Tilanne oli aivan hirveä. Martina kuitenkin laittoi Rinolle kortisonia, jonka jälkeen Rino oli tavattoman väsynyt, mutta alkoi toipua.
Tämän tapauksen jälkeen aloimme äidin kanssa vakavasti pohtia, mikä on paras ja reiluin vaihtoehto. Rino oli kuitenkin jollain tavoin pirteä, iloinen ja elämänhaluinen, mutta silti niin vanha. Sillä oli niin paljon vanhuuden oireita ja vaivoja, jotka kiusasivat. Kipeät korvat vaivasivat joka päivä, pannan pujottaminenkin korvien yli saattoi joskus sattua. Päivät meni pääosin nukkuen ja Rino oli muutenkin väsynyt. Martina epäili myös, että sisäelimissä saattaa olla ongelmia laihtumisen ja lisääntyneen juomisen takia. Oliko tämä enää koiranelämän arvoista elämää? Tilanne oli niin vaikea, toisena päivänä pappa saattoi leikkiä olohuoneessa leluillaan ja toisena päivänä se vain huutaen rapsutti korviaan, nukkui ja kävi vain lyhyen lenkin. Suurimmaksi osaksi päivät kuitenkin olivat näitä jälkimmäisiä... Asiaa pohdimme melko pitkänkin aikaa tapahtuneen jälkeen. Mikä teko on oikein? Onko sen viimeisen palveluksen aika?
Päädyimme lopulta siihen, että on meidän vuoro tehdä se viimeinen palvelus 12 vuoden elämäntoveruuden jälkeen. Rino pääsisi parempaan paikkaan, ilman kipuja ja vaivoja. Emme myöskään halunneet, että esim. halvaus toistuu ja Rino joutuisi lähtemään kivuissa. Rauhallinen ja kivuton, sellainen halusimme sen olevan.
Äitini varasi ajan Martinan luokse 12.9 klo 10.
Olimme Martinan vastaanotolla hiukan aikaisessa, kävimme kävelemässä Rinon kanssa läheisillä teillä ja metsässä. Pappa olisi halunnut kävellä vain pidemmälle ja pidemmälle, seisoskelu vastaanoton edessä oli hurjan tylsistyttävää.
Pääsimme suoraan huoneeseen. Lattialla Rinolle laitettiin ensimmäisenä rauhoituspiikki. Ja kun pappa makasi rauhallisena, nostimme sen äidin kanssa hoitopöydälle, Rinon oman viltin päälle. Rino sai viimeisen pistoksen... Koko tämän ajan rapsuttelimme ja silittelimme Rinoa, kertoen kuinka hieno se on ollut, kuinka korvaamaton ja parhain kaikista. Halasin Rinoa, jonka aikana se otti kaksi suurta henkäystä.... toinen niistä jäi viimeiseksi. Rino oli poissa. Ei sitä ymmärtänyt, jotenkin odotti, että se kohta herää, jatkaa hengittämistä, lähdetään kotiin yhdessä... Ei. Rino, minun ensimmäinen koirani, opettajani, uskollinen ystävä, partaturpa ärrieripappa oli poissa.
Rino jäi Martinan luokse odottamaan kuljetusta tuhkaukseen.
Vieläkään ei asiaa pysty käsittämään. Äidilleni tämä varmasti on vieläkin raskaampaa, jos mahdollista, sillä hänen luonaan Rino asui. Nyt siellä ei ole äitini seurana enää lattiaa kastelevaa pullapoikaa. Minulla on kuitenkin vielä nämä "omat pojat". Suru on kuitenkin maailman suurin, menettäminen on kamalin asia mitä kenellekkään voi tapahtua. En toivo sitä kellekkään. Rino oli paras pappa maan päällä, muistot eivät katoa minnekkään ja niitä tulen vaalimaan yhtenä tärkeimmistä.
Kiitos Rino kaikesta <3
"When The Last Teardrop Falls"
It's so hard to lose the one you love
To finally have to say goodbye
You try to be strong but the pain keeps holdin' on
And all that you can do is cry
Deep within your heart you know it's time to move on
When the fairy tale that you once knew is gone
When the last tear drop falls
I'll still be holdin' on to all of our memories
And all of what used to be
When the last tear drop falls
I will stand tall
And know that you're here with me in my heart
When the last tear drop falls
So now I'm alone and life keeps movin' on
But my destination still unknown, oh yeah
Will there be a time when I'll fall in love again?
When I was meant to walk these streets alone
If there was just one wish I could be granted here tonight
It would be to have you right back by my side
It's so hard to lose the one you love
To finally have to say goodbye
You try to be strong but the pain keeps holdin' on
And all that you can do is cry
Deep within your heart you know it's time to move on
When the fairy tale that you once knew is gone
When the last tear drop falls
I'll still be holdin' on to all of our memories
And all of what used to be
When the last tear drop falls
I will stand tall
And know that you're here with me in my heart
When the last tear drop falls
So now I'm alone and life keeps movin' on
But my destination still unknown, oh yeah
Will there be a time when I'll fall in love again?
When I was meant to walk these streets alone
If there was just one wish I could be granted here tonight
It would be to have you right back by my side
When the last tear drop falls
I'll still be holdin' on to all of our memories
And all of what used to be
When the last tear drop falls
I will stand tall
And know that you're here with me in my heart
When the last tear drop falls
Now it's time for me to find my happiness again
And the emptiness from missin' you
Will never ever end, baby
Nämä loput kuvat on otettu 11.9.2012
Vielä loppuun Laura P;n piirtämä sarjakuva, kun kävimme heidän luona vierailemassa aikoinaan
Myös tällaisen videon löysin, jonka olen joskus väsännyt
